Olen Outi. Olen speksiaddikti.
Vessapaperia. :o) Valmistuin marraskuussa 2004 pääaineenani paperinjalostus. Tällä hetkellä olen MetsäTissuella tuoteryhmäpäällikkönä.
On ehkä helpompi sanoa, mitä EN ole tehnyt. En ole ohjannut, soittanut bändissä, säätänyt ääni/valotekniikkaa enkä tehnyt koreografioita. Jotakuinkin kaikkea muuta kyllä. Ehkä parhaiten muistetaan neljän rainan tuottajana (Matka, Niskavuori, Oidipus ja Kummitus) ja käsikirjoittajana (kaikki).
Kaikissa.
Miten sen nyt sanoisi. En "tullut" mukaan. Olin mukana.
Jotenkin kai olin aina teatteriin päin vinksallaan. Ammatinvalintapsykologin testeissä ykköstulos oli teatterin johtaja, hyvänä kakkosena dramaturgi. Itse halusin näyttelijäksi, mutta pääsykokeissa ei onnistanut. Päädyin teekkariksi. Kolmantena opiskeluvuotenani yokuntaan perustettiin kulttuurijaosto, jonka yksi päätavoite oli saada Tampereelle oma speksi. Minä aloitin speksiurani rekrytoimalla ensimmäiseen speksiin tekijöitä. Loppu on historiaa.
"Monet parhaista ystävistäni ovat speksiläisiä." :o)
Jos tämä olisi työhaastattelukysymys, voisin sanoa, että speksissä mukana olo on kehittänyt esiintymisvarmuutta (improkurssit), luovaa kirjoittamistaitoa (käsiksen kirjoittaminen), projektin johtamis- ja hahmottamiskykyä, talousasioiden ymmärtämystä, omien voimien jakamista (tuottaminen) sekä ryhmätyö- ja vuorovaikutustaitoja (kaikki muu).
Koska tämä ei ole työhaastattelu, voin tunnustaa, että speksin tekemisestä on saanut stressin, krapulan ja univelan. Flunssan aina Oulun kiertueella. Ja sitten monta isoa halia, paljon korvaamattomia kokemuksia ja jossain välissä kai jotain sairasta mielihyvääkin. Lisäksi jalkapohjiini on kasvanut karvaa.
Reilu vuorokausi ennen Oopperan Kummituksen viimeistä keikkaa tuli tieto, että rainassa oopperadiiva Carlottaa esittävä Pilvi on telonut jalkansa eikä pääse esiintymään Espooseen. Ohjaaja-Teemun ja tuottajakollegoiden kanssa pohdittiin, että mitäs nyt: perutaanko keikka vai löytyykö joku tilalle. Minä sanoin, että mitä vaan kunhan keikkaa ei tarvii perua; kyllä siihen joku löytyy, tarvittaessa esitän Carlottaa vaikka itse. No, sanasta naista...
Vuorokauden varoitusajalla ja kokonaista yhdellä harjoituskerralla Carlottan rooliin - laulurooliin vielä. Tunnelmat olivat sen verran jännittyneet, että en muista koko päivästä juuri mitään. Se on kuitenkin jäänyt mieleen, miten hienolta tuntui jälkikäteen. Ensin olin vain äärettömän onnellinen, että olin selvinnyt suunnilleen kunnialla ja nyt se oli ohi! Keikan jälkeen sitten seurasi se hämmentävän liikuttava hetki, kun paljastui, että tamperelaiskaverini olivat saapuneet varta vasten keikalle katsomaan esiintymistäni...
Speksi on niin hauskaa, ettei sitä vakavissaan voi tehdä. Vähän hulluutta, paljon lahjakkuutta ja rento tekemisen meininki - niistä syntyy speksihenki.
Vaikea sanoa, kun en varmaan kuvitellut mitään. Ei tämä ainakaan samanlaista ole kuin harrastajateatterissa, se on varmaa.
Ilman aktiivista yleisöä ja improvisointia hyväkin speksi on vain näytelmä. Interaktiivisuuden osuutta ei voi liikaa korostaa. Ja improiluun keikalla pitää kyetä paitsi näyttelijöiden, myös tanssijoiden, bändin, tuottajien ja jopa lavastajien...
Hyvin tärkeä ero on myös se, miten vähäisellä vakavuudella tulevat diplomi-insinöörit ja lääkärit suhtautuvat itse esityksen tekemiseen. Iloinen mokaaminen, kannustava asenne ja rennosti tekeminen, kun kenenkään näyttelijänura tai ammattiylpeys ei ole vaarassa. Loistavissa teatteriporukoissa olen harrastajateatterissakin ollut, mutta missään niistä yhteisöllisyys ei ole kyllä ollut speksiperheen tasoa.
Pöllön viisaus, kotkan katse, lehmän hermot ja karhun halaus. :o)
Speksituottaja on yhtä aikaa projektin johtaja ja alimmainen nakkikone. Hänellä pitää olla kyky organisoida ja delegoida suuriakin kokonaisuuksia ja pettämätön aikataulun taju, jotta voisi huolehtia, että eri vastuualueilla hommat hoituvat ajallaan ennen ensi-iltaa. Vastaavasti tarvitaan silmää yksityiskohdille, nöyryyttä ja valtavaa vastuuntuntoa, sillä tuottajan pitää hoitaa kaikki jäljelle jäävät nakit itse. Täysi karisma ja tyhjä kalenteri on aika hyvä yhdistelmä.
Paitsi projektin etenemisestä, tuottajan pitää huolehtia sen tekijöiden hyvinvoinnista. Tämä tarkoittaa ristiriitojen sovittelua, kipakankin kritiikin vastaanottoa, epäkohtien korjailua, olkapäänä toimimista, pientä muistamista, hyvin aikataulutettua muonitusta ja isoa halia aina tarvittaessa. Ja kaikki tämä pitäisi tehdä hermostumatta, osoittamatta kärsimättömyyttä ja ottamatta henkilökohtaisesti. Ei ole mikään ihme, että tuottajat usein puhuvat spekseistä kuin omista lapsistaan - hehän toimivat käytännössä äiteinä 80 hengen lapsilaumalle.
Käsikirjoittamaan pääsevät kaikki halukkaat, yleensä kirjoittajia on ollut noin kymmenkunta. Ensimmäiset miitit pidetään toukokuun tienoossa ja niissä pähkitään ja punnitaan potentiaalisia rainan aiheita. Kun konsensus syntyy, luetaan kyseinen teos/katsotaan elokuva/perehdytään muuten aiheeseen. Brainstormataan paitsi pohjateoksen tuomia mielleyhtymiä, myös genreä, ajankohtaisia asioita, hahmogalleriaa ja kaikkea muuta mahdollista, mitä käsikseen voisi alkaa ympätä. Ryhtyäkseen käsikirjoittajaksi ei tarvitsekaan olla loistava kirjoittaja, myös idearikkaita, yleissivistyneitä humoristeja tarvitaan.
Itse käsiksen kirjoittamisen pohjana ovat synopsis ja hahmogalleria. Synopsis kuvaa juonen tapahtumat pääpiirteittäin kohtauksiksi ja eri tapahtumapaikkoihin jaettuna. Hahmogalleriassa puolestaan kuvataan näytelmän päähenkilöt, heidän luonteenpiirteensä, tavoitteensa ja kehityssuuntansa. Näiden kahden dokumentin luomisella pyritään edistämään juonellisesti yhtenäisen tekstin syntymistä useasta eri kynästä. Toisinaan on ollut käytössä myös sivistyneempiä aktanttimalleja ja muuta humanistikamaa, riippuen ihan draamaoppineen ohjaajan viitseliäisyydestä tolkuttaa niitä meille perusteekkareille...
Kohtauksia kirjoitetaan pitkin kesää, käydään läpi noin 1-2 viikon välein pidettävissä kokouksissa ja usein myös kierrätetään toisille käsistäjille uudelleen kirjoitettavaksi. Kyse on todellisesta ryhmäkirjoittamisesta. Jokaiselta tarttuu käsikseen ideoita, vitsejä ja juonikoukkuja - välillä onkin täysin mahdotonta sanoa, kuka minkäkin repliikin on kirjoittanut. Syyskuun lopussa, kun kaikista kohtauksista on toivottavasti edes raakaversio, käsistiimi, ohjaaja ja pari beta-testaajaa (jotka eivät tiedä tekstistä mitään etukäteen) lähtevät nk. Mustaan viikonloppuun viimeistelemään käsiksen ryhmätyönä. Nimi "Musta viikonloppu" tulee siitä, että ko. viikonloppu sutataan kalenterista eikä siihen sovita muuta ohjelmaa. Nestemäinen inspiraatio ei ole kiellettyä, valvottua on tullut välillä kellon ympäri ja muutenkin sakki käy ehkä hieman ylikierroksilla - ei olekaan ihme, että Musta viikonloppu on saanut ammattikielessä myös lempinimen Blackout.
Käsis luovutetaan näyttelijöille harjoitusten alkaessa, mutta osalla käsistiimistä työ jatkuu esim. mainosten kirjoittamisella ja biisien sanoittamisella. Harjoitusvaiheessa käsis myös elää hieman, kun reeneissä keksitään lisää kuolematonta läppää ja repliikit muotoutuvat sen mukaan, mitä näyttelijät saavat lavalla toimimaan. Ja sittenhän onkin jo aika lähteä keikalle ja heittää koko käsis sivuun. Speksihän pohjautuu improvisaatioon...
Saada kymmenen kirjoittajan tekstistä ja valtavasta ideamäärästä koostettua tyylillisesti ja juonellisesti edes jotenkin koherentti kokonaisuus. Henkilötasolla ehkä inspiraation löytäminen, kun se keksii aloittaa piiloleikin.
Tähän on ehkä pakko sanoa assosiaatioista. Tuttujen elementtien yhdistelemisestä uudella tavalla - olkoon se sitten pikkunäppärää verbaaliakrobatiaa tai analogioiden näkemistä toisistaan täysin irrallisissa asioissa.
Teen teatteria muutenkin kuin speksissä. Katson elokuvia ja kirjoitan kritiikkejä niistä. Kirjallisuus laajasti. Matkailu nykyään harmillisen suppeasti.
Onko tää nyt enää ihan tervettä.
- Oikeastaan se oli retorinen kysymys.
20.09.2006