Muistoja Pimeästä Ritarista

Niin vähän, mutta silti niin paljon

Voitteko kuvitella kuinka pienellä tekstimäärällä voi saada niin paljon hauskuutta lavalla? Esityksen suurimmat tähdet, eli Mikko "Batman" Töyssy ja Ville "Jokeri" Pohja, saivat paljon kehuja ja pääsivät näyttämään todelliset taitonsa eräässä kohtauksessa, joka kulkee nimellä "kiipeilykohtaus". Käsikirjoituksessa lukee seuraava parenteesi (toimintaa kuvaava lause), joka lavalla kesti keskimäärin 20minuuttia: "Batman ottaa kiipeilykoukun esille ja heittää sen. Seinäkiipeilyefekti." Yleisön ansiosta sankarimme kiipesivät seinää ylös ja alas, eri tyyleillä ja saattoivatpa välillä laulaa Celine Dionia.

Taas yksi speksi jäänyt taa…

Viime keväänä Pseudon näytelmästä poistuessani havahduin huomaamaan, että joku minun aivan oikeasti tuntemani ihminen on ollut tekemässä harrastajateatteria – se voi siis eräällä tavalla olla ihan normaalien ihmisten hommaa, tuumin! Pieni polte backstagen varjoihin syttyi silloin varusmiehen sydämeen. Alkoi syksy, alkoi NääsPeksin vuotuinen rekrytointi ja hyvin pian huomattiin, että se samainen polte roihusi myöhemmin reitin läpi sanoituspalaverien, lavastustalkoiden, kenraaliharjoitusten ja yleisönäytösten aina viimeisimpien jatkojen pikkutunneille saakka. Ei se reitti mikään oikotie ollut eikä aina järin helppokulkuinenkaan, mutta kuljettua tuli enkä kadu!

Kaikki alkoi siis sanoitustiimin riveistä, jonne tyrkyttäydyin esitaitotestin kautta, vaikka en työnkuvasta juuri mitään tiennytkään missattuani rekrysaunan huolimattomuuttani. Pian päästiin kuitenkin asiaan ja tuntikausien aivopuurtamisen jälkeen niin irkissä, junassa kuin kerhohuoneellakin biisejä alkoi putkahdella intranettiin mukavalla tahdilla. Itse olin sanoittamassa kolmea kappaletta (Iskussa, Tikkunekku pikkujakku, Onnellinen päätöslaulu), jotka rohkenen näin rainan jälkeen julkaista kiinnostuneille. Kaiken kaikkiaan sanoituksesta jäi loistava maku enkä keksi siitä muuta erityisen huonoa puolta kuin sen, että työ loppuu aikanaan. Speksin ehdoton kohokohta eli hulvattomat näytökset jäävät nimittäin helposti sivu suun, kun oma tehtävä on täytetty kuukautta ennen ensi-iltaa. Onneksi tähänkin ongelmaan löytyi ratkaisu…

Sain tutustumisbileissä kuningasidean: etsin näyttämömestarin käsiini ja jälki-ilmoittauduin lavastajien hilpeään joukkoon. Se oli varmasti yksi syksyn parhaista päätöksistäni, sillä uudesta, näytelmänkin kannalta toiminnallisesta, tehtävänimikkeestä tuli minulle nopeasti ensisijainen identiteetti. Aloin käydä kahdesti viikossa yliopiston pommisuojassa lavastustalkoissa nikkaroimassa milloin taustasermejä, milloin siluetteja, milloin iVopesukonetta, milloin juoksukissanhiekkalaatikkoa… Talkoita voi kuvailla monilla sanapareilla, kuten “kivaa kötöstelyä”, “opiskelusta pois” ja “raakaa työtä”. Oli se toki myös hämmentävää ensi alkuun, kun käteen lyötiin pistosaha, porakone ja piirustukset, ja annettiin lupa toteuttaa. Siinä verestyi ilahduttavasti mieleen peruskoulun puukäsityötunnit, ja ehkä jotain uuttakin ehti oppia rakentelemisen ja yhteishengen saroilla ennen kuin jokainen tilattu lavaste oli lopulta luotu. Siihen lavastaminen ei silti suinkaan päättynyt.

Läpimenoviikonlopussa aivan ensi-illan alla päästiin näkemään lavastuksen toinen puoli: lavasteiden kasaaminen näytöspaikalle, purkaminen pois sekä tietenkin tarkkaakin tarkemmat lavastevaihdot kohtausten välillä. Festian ahtailla käytävillä kenraaliharjoitus oli kaikin puoli opettavainen kokemus, mutta hommansa osaavan näyttämömestarimme johdolla me – niin kuin kaikki muutkin oleelliset osa-alueet – olimme valmiita kohtaamaan ankaran yleisön. Onhan se jo eräänlainen vähimmäisvaatimus, kun kahden ja puolen päivän aikana oltiin speksiä tehty kevyesti yli 30 tuntia. Pitkiä päiviä, pizzaa ja pakkotoistoja. Onneksi Activia auttoi.

Keskiviikkona se sitten lähti: ensi-ilta koitti. Aikaisin aamupäivällä lavasteet pakun kyytiin ja Pakkahuoneelle, seinät pystyyn ja syömään Semaforiin. Tekniset läpimenot, soundcheckit ja lavastevaihtopalaverit menivät omalla painollaan, vaikka olihan se tilanne ensikertalaiselle vielä uusi ja outo. Hädin tuskin ehdin mahtavia haalareitani nostaa päälle, kun olikin jo yleisön aika tulla sisään ja lavahenkilöstön pysyä näkymättömissä backstagen varjoissa. Siinä vaiheessa piikkilistaan tuli viiva ja sormissa sihahti. Ykkösohjaajan johdolla huudettiin vielä pikainen hengennostatus, mutta pian bändi jo aloittikin ja oli aika ryhtyä vahtaamaan vaihtolistoja sekä valmistautua tukemaan näyttelijöitä kimuranteissa omstarteissa (jos termi on tuntematon, tutustu siihen vaikka Nääspeksin sivuilta). Se oli alkanut.

Ensi-ilta oli kaiken kaikkiaan hyvä esitys, mutta paljon siitä saatiin myöhemmin vielä parannettua, niin kuin toki teatterimaailmassa aina käy. Pari hassua lavastusmokaa nähtiin. Ei niihin kuole, Nachspeksissä sellaiset unohdettiin hyvin äkkiä. Pikaisena henkilökohtaisena analyysinä voisin sanoa, että ensi-ilta oli kaikin puolin yleispätevä Tampereen esitys, jota ehkä hivenen leimasi yleinen epävarmuus, innokas biisiasenne sekä joidenkin eläköityneiden speksiaktiivien sisäpiirivitsailu. Siitä oli silti hyvä lähteä aina niin legendaariselle Oulun rundille, jonne ikäväkseni en itse päässyt ja taisi Lappeenrantakin väliin jäädä tällä kertaa.

Viikon kuluttua Tampereella ilakoitiin jälleen speksin merkeissä. Vaikka itselle näytös oli vasta toinen todellinen, oli otteissa Oulun jälkeen tiettyä varmuutta, rutiinia. Tampere II ja III jäivät mieleen kaikin puolin onnistuneina perussuorituksina, joista on vaikea keksiä mitään sen kummempia erityispiirteitä. Itse olin tosin joudunut vaihtamaan lavastusrooliani joka esitykseen siihen mennessä, mikä oli toisaalta tehokas tapa pysyä vireänä koko kolmetuntisen esityksen läpi.

Seuraavana sunnuntaina lähdin rundille Helsinkiin, teatteri Gloriaan, otaniemeläisten kestittäväksi. Rundeilla on aina kovasti roudaamista, sopeutumista uuteen lavaan ja jännitettävää innokkaan ja odottavan yleisön edessä, onhan kyseessä sentään tamperelainen maine. Silti niissä on jotain lähes elämää suurempaa, sillä tänä vuonna Helsingissä isännöinti suoritettiin todella esimerkillisesti. Näytös oli aivan hulvaton ja ajallisesti hyvin lähelle – jos ei ylikin – päästiin maagista 3:40 rajaa. Kovin ahtaasta näyttämöstä ja huutavasta miehistöpulasta huolimatta Helsinki oli kaikista näytöksistä ehkä suosikkini.

Toinen mahtava ilta oli Tampere IV, jossa paikallinen yleisö näytti, että kyllä täälläkin osataan huutaa! Näytös oli pitkä ja hauska ainakin minulle, sillä juuri improvisoidut pätkät ovat niitä tehokkaimpia silloin, kun käsikirjoitus on koluttu läpi jo tusinan kertaa. Enhän minä sillä, että pahalta tuntuisi kuulla sitä vilpitöntä naurunremakkaa yleisöstä niissäkään kohdissa, joissa se on aina ennenkin tullut. Ilta oli hauska muillakin tavoilla. Enpä ole nimittäin aikaisemmin käynyt väliajalla kasvomeikit naamalla, puolialastomana kertakäyttöhaalareissani ja paljain varpain Passionissa snapsilla (ei se silti niin hirveästi teekkariwapusta eroa). Näytöksen jälkeen eksyin yleisötuttavien kanssa Semaforiin jatkoille ja niin vain kummasti päädyin opettamaan fukseille painavaa asiaa uusista paukuista.

Tampere V koitti seuraavana päivänä ja jätti hyvän maun onnistuneista yleisökeikoista, vaikka ei aivan yhtä hervottomalle tasolle yltänytkään kuin edellisen päivän repäisy. Tuntui kuin jonkinlainen väsymys olisi painanut itse kutakin, eikä mikään ihme kaiken koetun jälkeen. Itse olin saapunut iltapäivällä Pakkahuoneelle suoraan Fourier’n tentistä enkä jaksanut jatkoilla kovin myöhään. Toisaalta varsinaiset speksinkaatajaiset olivat vasta tulossa.

Kaikki päättyi lopulta viime lauantaina epäviralliseen hassuttelunäytökseen, joka järjestettiin tutussa ja turhan ahtaassa Festiassa lähinnä speksiläisten omaksi iloksi. Syy kyseiseen näytökseen oli antaa tilaisuus purkaa viimeisen kuukauden aikana syntyneet huonot ja vielä vähän huonommat ideat kanssaihmisten höynäyttämiseksi, jotta niillä ei tarvitsisi pilata maksaneen yleisön kulttuurielämystä. Yleinen mieliala ylimääräisestä työstä vaikutti harmillisen kielteiseltä, mutta jos ei vielä baarikohtauksen jälkeen, niin viimeistään jatkoilla Hermian kattosaunalla ilo saatiin taas ylimmilleen.

Nääspeksi – Pimeä ritari on ohi nyt. Ne kymmenet vuorokaudet, jotka se minun elämästäni vei eivät todellakaan menneet hukkaan, oikeastaan kokonaisuudessa kadun vain sitä, että olisin voinut olla mukana vielä enemmän ja tutustua paremmin uusiin, kiehtoviin ihmisiin. Onneksi ensi vuosi tuo tullessaan taas uuden rainan. Sitä lähden työstämään entistäkin kirkkaampi palo rinnassani – ja haastan mukaan sinutkin, sillä speksissä on aina tilaa pyyteettömälle työlle ja hyvälle hengelle!

Suuri kiitos teille kaikille, NääsPeksi!

Kirjoittaja: DeAugsburg
Lähde