Robin Hood muistoja

Järjestyksessään 13. speksi on jättänyt taakseen hämäriä muistikuvia ja sitä vähemmän kerrottavaa. Hahaa!

Robin Hoodin jäätävä vuoristorata

Ihmiset menevät karnivaaleihin nauramaan, itkemään, näkemään, pidättämään hengitystään ja ehkä oppimaan uutta itsestään. Epämääräinen tunnelma, toinen toistaan kiehtovammat hahmot sekä yhteisöllisyys iloineen ja oikkuineen auttavat luomaan vangitsevan ilmapiirin, jossa kukin viihtyy omalla tavallaan. Minä viihdyn omassa karnevaalissani, sen nimi on NääsPeksi. Tänä vuonna tirehtööri luotti perinteisiin: matka ensi-illasta viimeisiin rientoihin kertoi Robin Hoodin jäätävistä seikkailuista. Minulle se tarkoitti laitetta nimeltä vuoristorata.

Oli 18.11.2010 ja kaikki valmista lähtöä varten. Improtreeneistä, improjatkoista ja pakollisista fysiikan laskareista indusoitunut univaje varjosti toimiani, vaikka legendaarista mainetta nauttiva Oulun rundi oli vasta alkamaisillaan. En silti antanut sen pilata iltapäivää. Uutta luntakin tuli taivaan täydeltä, kun lavasteet, tarpeisto, puvustus ja kaikki muu tarpeellinen varustus sullottiin ensimmäistä kertaa bussin tavaratilaan. Hetkeä myöhemmin istuin ystävien täyttämässä kyydissä kohti suurta tuntematonta: lauloin bändin tahtiin, join lähestulkoon bändin tahtiin ja rakastin kaikkia, sillä kaikki rakastivat Tiihosta. Niinpä niin. Läpimenoviikonlopun jatkohämärissä syntynyt “minä rakastan Tiihosta”-leikki eskaloitui Oulussa hämmennystä ja imartelua yhdisteleväksi speksi-ilmiöksi, joka kyllä piristi suuresti ensimmäisiä päiviäni, vaikka sen tiesikin onneksi loppuvan ennen pitkää. Onhan sentään kivaa tuntea olonsa joskus niin suosituksi.

No, te tiedätte vuoristoradat: ensin noustaan hitaasti mutta varmasti radan korkeimmalle kohdalle. Juuri sitä oli Oulu tänä vuonna. Hulvaton bussimatka, Kaijon kannut, viime hetken treeni, orastava jännitys, kun ensi-ilta lähestyy lähestymistään ja vaunun keula kääntyy huipputasanteelle. Tänäkin vuonna hervoton yleisö teki näytöksestä itsensä näköisen. Yli kolme ja puoli tuntia kestäneen vyörytyksen sekä lavasteiden purkamisen jälkeen myös kaiken jännityksen ansaittu laukeaminen ilmeni mitä kauneimmilla tavoilla ympäri teekkarisaunaa, jossa jatkot venyivät aamuyöhön ja sen yli. Olin todella onnellinen. Booliakin riitti.

Seuraava aamu tuli aikaisin, mutta siitä selvittiin rundijännityksen voimalla. Yli seitsemän tunnin bussimatka takaisin Tampereelle oli tulomatkaan nähden sangen levollinen, kellään tuskin oli valittamista. Hervantaan päästyämme auto purettiin rivakasti ja ihmiset erkanivat toisistaan kuka nukkumaan, kuka FysikerFestien yövalvontanakkiin. Ensi-ilta, Oulun rundi, oli ohi enkä voi olla siihen muuta kuin äärimmäisen tyytyväinen. Paluuaamuinen Epic Ass Guy oli kuitenkin eräänlainen katalyytti. Se muistutti minua siitä, että alamäki oli jo alkanut.

Odotin Tampereen ensi-iltaa kuin karille ajanut laivuri kuuta nousevaa. Tuttu Pakkahuone olisi taas kuin toinen koti seuraavien viikkojen ajan ja yleisökin tulvisi tuttuja kasvoja. Ja niin koitti se keskiviikko, kun ensin heräsin kahdeksaksi sumean laskennan harjoituksiin, kymmeneksi roudaamaan tavaraa autoihin, yhdeksitoista Pakkahuoneelle kasaamaan lavaa, kahdeksi ravintola Linnaan lounaalle, kuudeksi sarjalle sukkelia lavastevaihtoja, kymmeneksi kattosaunalle Nachspeksiä viettämään ja lopulta taas kahdeksaksi ihmettelemään, kenen tyynyyn olin yöllä pääni painanut.

Tampereen ensi-ilta oli ratkiriemukas, todennäköisesti paljolti eturivissä istuvien vanhojen tuottajien ansiosta. Laulu-omstarteja huudeltiin kovasti, eikä siis mikään ihme, että esitys oli kestoltaan Oulun tasoa. Jatkoille saatiin hieno edustus myös jo passivoituneilta osa-alueilta ja yhteishenki oli onnistuneen näytöksen jälkeen huipussaan. Aamuyöstä tortillat olivat loppu, ja kun itse riittävän uhmakkaasti päätin olla maksamatta liikennelaitoksen yömaksua, sain tarjouksen jäädä keskustaan nukkumaan. En kieltäytynyt kolmasti ennen kukonlaulua, joten Tampereen toinen näytöspäivä jatkui osaltani juuri sieltä, mihin ensimmäinen oli päättynyt. Olo oli hieman hutera, mutta käytyäni syömässä ja ostamassa hammasharjan sain itseni parahiksi kokoon ennen seuraavan näytöksen alkua.

Tampere II tuntui Oulun ja enskarin jälkeen jokseenkin vaisulta. Yleisö oli sillä kertaa ihan “tavallinen” ja lämpeni hitaasti – näytös kesti hädin tuskin kolmea tuntia. Ehkä olin myös itse hieman väsynyt. Näytöksen ja sen purkamisen jälkeen lähdimme suoraan Hervantaan roudaamaan kamoja, jotka saapuivat ainakin puoli tuntia myöhässä. Juuri muuta Pakkahuoneelta ei paikalle tullutkaan, joten jatkot täytyi unohtaa ja keskittyä ehkä sen sijaan toipumaan alkurainan jännittävästä riepotuksesta ja fiiliksen tasaantumisesta.

Seuraava viikonloppu antoi lyhyen hengähdystauon speksistä, mutta vuoristoradalla myllerrys pilvistä pohjalle oli valtaisa. Jo silloin kaipasin takaisin ensimmäisiin päiviin, vaikka en tiennytkään, kuinka monta pudotusta edessäni vielä olikaan. Se oli pimeä suvantovaihe: tyyntä myrskyn edellä.

Sunnuntai-iltana rundibussi kohdisti kulkunsa Lappeenrantaan. Koska jokaiseen elämän määrittävään ja ikimuistoiseen ajanjaksoon kuuluu huonojakin päiviä, päätin tehdä menomatkasta sellaisen. Bussin takaosassa laulettiin Ultra Bra:ta, mutta minä purin pahaa oloani ongelmakuutioon ja erään tärkeän videon koodaamiseen. Aika ei siis mennyt hukkaan, vaikka vaikea siitä on jälkikäteen ylpeä ollakaan.

Saavuimme perille iltamyöhällä, vaikka monille se oli vielä nuori. Oleellinen koitos oli silti jälleen seuraavana päivänä, kun lavasteet, liikkeet ja tanssit täytyi sovittaa vieraalle näyttämölle ja koko raina muutenkin esittää innokkaalle Itä-Suomen yleisölle, joka ensimmäistä kertaa NääsPeksin historiassa oli ostanut koko salin loppuun. Tekniset ongelmat eivät kuitenkaan vaivanneet valtavalla kaupunginteatterin lavalla, ja show’ta oli kaiken kaikkiaan ilo katsella backstagen lavamonitoreista.

Esitys ja purkaminen sujuivat moitteettomasti. Tunsin muutenkin oloni helpottuneeksi, mutta pääni tahtoi kovasti keskittyä olennaiseen ja jatkopaikkaan mennessä fisupullo olikin jo huomattavan tyhjä. Lappeenrantalaiset olivat järjestäneet meille hyvät kekkerit ja tanssilattialla meno oli katossa! Ei sille silti mitään mahtanut, että omalla vuoristoradallani edessä oli kylmä suihku, vesieste. No, tiedättehän te vesiesteet? Lappeenrannassa oli parikymmentä astetta pakkasta, ja silti kaikista eniten minua vihloi sisältä. Hetken tuntui kuin kaikki olisi mennyt, mutta seuraavana aamuna oli vain pakko herätä.

Tiistain paluumatka sujui “äitis on”-vitsien värittämänä jälleen kerran uneliaaseen sävyyn. Lepo olikin tervetullutta, sillä Tampereen näytökset jatkuivat heti seuraavana päivänä. Ajatus opiskelusta kävi välillä mielessä eikä koskaan pitkään viipynyt.

Tavalliseen tapaani olin taas keskiviikkoaamuna valmiina roudaamaan tavaroita Pakkikselle. Lava pystyyn, ruokailemaan, tarkoituksetonta lorvimista ihanien ihmisten kanssa; speksin lavastajan päivärutiini oli löytynyt. Laitoin myös nimeni seuraavan päivän isäarvontaan. Näytös alkoi, päättyi ja olikin oikein hyvä, vaikka mitään erityistä siitä ei mieleeni painunutkaan. Sen jälkeen lähdimme porukalla Roastiin syömään wingsejä ja viettämään aikaa yhdessä. Ruoka oli kyllä hyvää, mutta muuten uusi ravintola ei järin säväyttänyt palvelualttiudellaan. Oli miten oli, ennen pitkää loppuivat ruoka ja ruokailu ja lähdin Hervantaan vain todetakseni, että viime vuodesta poiketen hiukkasilla ei ollutkaan speksijatkoja. Ehkä lepo tuli silti hyvään paikkaan.

Tampere IV oli seuraavana päivänä. Niin kuin jokaisessa näytöksessä siihenkin saakka yksi enemmän tai vähemmän vapaaehtoinen statisti arvottiin esittämään Robinin jäätynyttä isää, ja sillä kertaa valinta kohdistui minuun. Maskeeraus, peruukin laitto, pukuun sulloutuminen ja jääpalaharjoittelu toivat oman eksotiikkansa torstain rutiineihin. Esitys alkoi ja kuin varkain tulikin jo kolmas kohtaus ja oma vuoroni jäätyä 500 ihmisen edessä. Pahus, laulamaankin jouduin, en kuitenkaan mikkiin. No, se kohtaus tuli ja meni, ja saatoin taas keskittyä hoitamaan tonttini lavasteiden vaihtajana. Loppuillan ohjelma oli vanha tuttu: kamat bommariin, pää tyynyyn ja sillä hyvä! Oli aika keskittyä seuraavan viikonlopun haasteisiin ja ehkä korjata radalta pari rikkoutunutta puolaa.

Lauantaina 4.12. toiset lähtivät aikaisin aamulla Helsinkiin. Samaan aikaan Jyväskylässä pohdin ennen nukkumaanmenoa, mistä aiheesta pitäisin juhlapuheen vanhempieni 50-vuotisjuhlilla, jotka alkaisivat seitsemän tuntia myöhemmin. Valitsin turvallisen aiheen: mitä lapset tekevät vanhemmiltaan salassa. Onneksi minulla oli myös takataskussa viisi kahden ihmisen vuosikymmentä kattava video, johon kuva saatiin Lappeenrannan rundibussissa ja ääni paikan päällä pianosta. Viime tippaan jätetyistä valmisteluista ja lähes olemattomasta harjoittelusta huolimatta juonto, musiikkiesitykset, puheet – juhlat ylipäänsä – menivät suorastaan yllättävän hyvin, ja se yllätys oli varmasti kaikille positiivinen. Ehkä oli sittenkin sen arvoista jättää Helsinki väliin tänä vuonna, vaikka meno siellä olikin huhupuheiden mukaan aivan mahtava.

Pian juhlien jälkeen palasin Tampereelle. Vietin itsenäisyyspäivän iltaa ystävieni kanssa ja tunsin, kuinka oloni oli kohentunut edellisestä viikosta. Kaksi Tampereen näytöstä olisivat rainan viimeiset ja ne olivat aivan ovella. Keskiviikkona järjestin itseni taas aikaisin Pakkikselle – täytyihän minun tutustua tunnelmaan viikon tauon jälkeen. Tampere V oli kaiken kaikkiaan erinomainen esitys, ainakin minun mielestäni ja Tampereen mittapuulla. Oli siis oikein kiva, että juuri se myös taltioitiin.

Tampere VI, NääsPeksin 2010 viimeinen näytös, tuli ja meni aivan yllättäen. Loppua kun ei osaa koskaan oikein aavistaa ennen kuin se on ollut ja mennyt. Jotain olisi tietty voinut päätellä siitä, että lavastevaihtoja tehtiin pelkissä alushousuissa, tai siitä, että ohjaajat jakoivat osa-alueille palkintopulloja, tai vaikka siitä, että puvustustiimi valitsi maailman jäätävimmäksi isäksi itse Tiihosen! Kannatti siis selvästikin kaveerata myös yli osa-aluerajojen. Loppujuhlallisuuksien taustalla Pakkahuone siivottiin viimeistä kertaa tänä vuonna ja hyvin pian olikin jo aika siirtyä rainankaatobileisiin Hermian kattosaunalle.

Viimeisissä bileissä oli lupa läikyttää. Osa-alueet, pomot, tuottajat ja ohjaajat jakelivat kilvan kiitoksia kuluneesta vuodesta ja tunnustuksia hienoista onnistumisista. Ei siellä itketty tai haikailtu menneiden viikkojen perään – sekin tuli kyllä aikanaan – vaan siellä pidettiin rehellisesti yhdessä hauskaa, viimeistä kertaa ja ilman huolia huomisesta. Ja hauskaahan minullakin oli, ei sille vain mahtanut mitään! Kun kömmin viimein Mikontaloon nukkumaan, ei Hermian aamuruuhkista ollut enää tietoakaan.

Vuoristorata oli lopussa ja vaunu jarrutteli takaisin maanpinnalle. Se oli haikea helpotus. Vaikka käänteet eivät aina menneet siihen suuntaan kuin niiden toivoi, ne saivat silti elämän tuntumaan elämältä. Käsikirjoittajana tunnistin kyllä tragedian kaavan, kun sellainen survottiin kylkiluideni välistä, mutta speksissä kaikki ei päätykään aina kaavojen mukaan. Ja vaikka päättyisikin, niin mitä kukaan tai mikään voi sille, että karnevaalissani minulla on kymmenittäin mahtavia ihmisiä tuomassa iloa ja lohtua elämääni niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä? Loppujen lopuksi: monenlaista kivaa tuli tehtyä aivan laidasta laitaan, ja olihan tämä aivan helkkarin hieno syksy! Suurkiitos siis kaikesta, NääsPeksi!

PS: Lähtöportilla on hiljaista nyt. Mitähän tekisin ensi vuonna?

Kirjoittaja: DeAugsburg
Lähde